hauta / grave, forum box, 2016

Teos on galleriaan tullut pieni pala merta, joka on muuttunut mustaksi surusta. Materiaalina on pallomeren pallot, joiden ajoittaisesta liikkeestä syntyvä ääni on kuin irvikuva elävän meren aallokon kohinasta, kuolevan meren itkua. Tummiin laineisiin hukutaan, mutta meri on myös itse hukkumassa. Saasteeseen, ihmisiin.

Liike ja ääni puhaltavat elämää frankesteininhirviömäiseen muovimereen. Ei ole enää romanttista kimmeltävänsinistä ulappaa jota seilorit rakastivat, vain musta lätäkkö kuolinkamppailussaan, kuin viimeiset pisarat Mariaanien haudassa, joka lapsena tuntui käsittämättömän kiehtovalta. Materian keinotekoinen kömpelö aaltoilu, kuin surumaininkien vyöryt, asettuvat sattumanvaraisesti ja epävakaasti kuten elämässä. Murheeseen voi hukkua.

Teos on syventynyt henkilökohtaisemmaksi sen työstämisen aikana tapahtuneen äidin kuoleman vuoksi. Se alkoi symboloimaan myös äidin sylin hyvästijättöä, lapsuuden leikkimaailman lopullista päättymistä, jonka jokainen joutuu omalla tavallaan kohtaamaan.

The piece is a small part of the sea, now black from grief, that has come into the gallery. It is made from ball ocean balls, whose occasional movement makes a sound that reminds mockingly of the whooshing waves of a living sea, sounding more like the cries of a dying sea. People drown in the black waves, but the sea itself is also drowning. Drowning in pollution, in people.

Movement and sound breathe life into the plastic sea akin of Frankenstein's monster. The romantic open blue sea that was loved by sailors doesn't exist anymore, instead there is a black puddle fighting for its life, like the last remaining drops in the Mariana Trench that seemed so incredibly fascinating to a child. The artificial and clumsy waving of the material, like surges of sorrow, are as random and unstable as life. You can drown in grief.

The piece became more personal because of the passing of my mother during its making. It began to symbolise the farewell from a mother's arms, the definite end to a child's fantasyland, which we all have to deal with one way or another.